Oleminen on sekoitus muistoja ja nykyhetkeä. Muistoissani olen alle kouluikäinen. Pieksämäen aluesairaalan vieressä nököttävässä asuntolassa. Äidin ja isoveljen kanssa lukemassa iltasaduksi Heinähattua ja Vilttitossua. Äiti on tainnut päivystää päivän tai pari, joka tapauksessa aivan liikaa. Nukahtelee kesken lukemisen, mutta me veljen kanssa herätellään uudelleen ja uudelleen takaisin jännittävän juonen kimppuun.
Luen samoja kirjoja lapsilleni. Edelleen aivan yhtä jännittäviä ja hauskoja. On varmaankin ihan ok, että tämä kirja on parempi kuin muutama viime aikoina lukemani aikuisromaani. Se tarjoilee semmoista kepeyttä aikuisena olemiseen.
Kirja loppuu ihanasti.
"Helga Alibullen raotti pitsiverhoa ja katseli ikkunasta heidän menoaan. Hän kaatoi kahvilikööriä pieneen pikariin. Missähän Halise mahtaa olla, hän ajatteli.
Helga katsoi vielä kerran puiden taakse katoavia lapsia. Sitten hän siemaisi pikarista ja huokaisi:
-Siunattu nuoruus!"
Suloista! Olen itsekin ollut jo pitemmän aikaa lapsuuden ja nuoruuden kirjojen maailmassa, koska haluan päästä samaan tunnelmaan kuin silloin JA koska pidän niin laajasti kirjoista, myös lasten- ja nuortenkirjoista. Tällä hetkellä luen Annaa. 😋 En ole lukenut Heinähattua koskaan, mutta elokuvina olen niihin hyvin ihastunut.
VastaaPoistaSamat ajatukset! Se tunnelma!
Poista